Ystäväni muistolle
Vietimme
hautajaisia Karjalohjan Lasikirkossa pienellä joukolla. Tunsin
poisnukkuneen viidentoista vuoden ajalta. Hän oli kylämme
yksi tunnettu persoona (Me kaikki tunnemme toisemme tällä kylällä.
Tai ainakin väitämme tuntevamme). Minulle tuo ystävä tuli
tutuksi sellaisena maailmaa nähneenä kulkijana ja monen ammatin
taitajana, joka jostain syystä oli sitten jämähtänyt
tänne pieneen kylään.
Yllätys minulle oli hänen nuoruus- ja aikuisvuosien
laaja-alainen työ teatterimaailmassa: Puuseppänä, avustajana
ja näyttelijänä useissa teattereissa ja niin kuin nykyään
sanotaan: produktioissa. Sain nähdä muistotilaisuudessa monia
vanhoja valokuvia ystäväni esittämistä roolihahmoista
eri esityksissä. Paljon enemmän tuo ystävä oli ollut
näyttelijä ja taiteilija kun mitä hän minulle aiemmin
kertoi: ’Yksi avustaja tuhannesta tohtori Zivago -elokuvan joukkokohtauksissa
olin ja Erakkoravussa myös’.
Mutta se mikä minua kosketti ja suretti oli ystävien
ja tuttavien katoaminen vuosien varrella. Muutamaa kyläläistä lukuun
ottamatta tuo paljon nähnyt ja kokenut kulkija eli viime vuodet
hyvin yksin. Kun sairaus paheni ja muutti luonnetta kiukkuisempaan suuntaan,
niin moni otti etäisyyttä. Me soittelimme silloin tällöin
ja tapasimmekin. Ystäväni kertoi yksinäisyydestä ja
siitä kuinka sairaus oli vaikea kestää, kun hoitoalalla
yksi sanoo yhtä ja toinen toista ja joka suunnassa on vastassa asenne: ’Noin
huonotuulista ja köyhää ihmistä ei kannata hoitaa.
Noin ylpeää ei viitsi kukaan auttaa. Köyhien kuuluisi
olla nöyriä ja hattu kourassa. Niin sitä armopalojakin
saisi paljon mukavammin!’
Minua tämä ystävä usein muistutteli: ”Kerro
sinä tuonne ylöspäin näitä minun asioitani,
jos tulisin paremmin kuulluksi ja saisin apua.” Vastasin: ”Jumalan
kanssa toimii suora yhteys ja sinun rukouksesi on kuultu ja kuullaan.
Minä voin olla sivustatukena, mutta sinua rakastetaan. Jumala ei
toimi, kuten kovat ja kylmät ihmiset.” Omissa esirukouksessani
tämä poisnukkunut ystävä oli vuosia ’Pelasta
Jeesus ja ota aikanaan Taivaan kotiin ’ -listalla.
Vietimme 70-vuotispäiviä aivan äskettäin
tämän ystävän luona. Minua lämmitti hänen
henkilökohtainen kutsunsa kahveille. Paikalla oli kauempana asuva
tytär lapsineen. Meillä oli kakkukahvit ja hyvähenkinen
juttutuokio. Ja ystäväni oli pitkästä aikaa toiveikas.
Olo oli parempi ja kuntoutuspaikka myönnetty pariksi viikoksi. Hyviä asioita
nykyhetkessä ja edessäpäin. Muutaman viikon päästä keskellä hyvää hoitojaksoa
ystäväni nukkui pois. Ihmisten huolenpidon keskeltä Jumalan
armon ja rakkauden turviin.
Muistotilaisuus meillä oli Unkan Baarissa (paikallinen
huoltoasema ja kahvila). Toisella puolella yhdessäolotilaa on kassa
ja myymälä, toisella puolen baarin iso savuinen sali ja kaljoittelijajoukko.
Siinä lähes savuttomassa välikössä ihmisten
kulkiessa ohi me pidimme muistohetken. Lauloimme Maa on niin kaunis ja
suvivirren. Luimme adressit ja minä sanoin vielä muutaman sanan.
Yksi tapahtuma keskellä muistohetkeä oli täynnä hyvää tilannekomiikkaa
ja elämisen aitoutta, josta poisnukkunut ystäväni olisi
pitänyt.
Se meni jotenkin näin:
Yksi saattoväestä ja kantajistamme istuu ihan
siinä kulkuväylän vieressä. Joku ulkopaikkakuntalainen
oluen liikuttama mies seisahtaa tämän mustiin pukeutuneen saattajan
eteen ja alkaa katsoa tätä noin kymmenen sentin päästä silmiin.
Katsoo pitkään ja hartaasti.
- Hei sinä! Sinähän olet se tunnettu näyttelijä!
On muuten liikuttava tilaisuus teillä täällä Baarissa!
- No, me olemme saattamassa tässä ystävää…
- Vaimo! Tuu kattoo kuka tässä on. Sano sille
päivää! Et sä tunne? Tää on Raid!
Kiusaantuneen oloinen vaimo ja mustiin pukeutunut kantaja
kättelevät ja me jatkamme muistotilaisuutta.
Elämä on ihmeellistä surun ja ilon vaihtelua.
Täynnä traagisuutta ja komiikkaa. Elämä on lahja
ja parasta on, kun löytää ja oivaltaa: Jumala on tuo lahjan
antaja. Hän kulkee lähellä ja jää vierelle silloinkin,
kun muut jatkavat toisaalle.
Heikki Linnavirta, kirkkoherra
|