Syyskirje 2010
Lohjan-linnassa katse kohti hyvämaineista
ja kaunista syksyä
Hei undulaatit* ja muut kollegat
Paljon puhetta on mahtunut kuluvaan vuoteen. Itse olen puhunut paljon. Muut ovat puhuneet vielä enemmän. Syyskausi on hiljaisuuden ja kuuntelemisen hedelmällistä aikaa hyvämaineisessa seurakunnassa. Saarnaaja kirjoittaa että ”kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea”. Tämä on suurta armoa, kun paastoamme sanoista. Kirkonmäki saa olla enemmän olemisen, kuin suorittamisen paikaksi. Ystäväni Saarnaaja jatkaa: ”Paljosta työstä saa levottomia unia, paljosta puheesta kuuluu tyhmän ääni”. Levätään ystävät ja kylänmiehet. Annetaan Jumalan hoitaa ja puhua. Ehkä kuulemme Jumalan äänen ja muutumme. Näemme sen, että olemme vielä matkalla. Olemme oikeasti pyhiinvaeltajia, emmekä turpeeseen sidottuja maaorjia.
Kivikirkkomme on 150-vuotias tänä vuonna. Mieti, kuinka monia toiveita, rukouksia, ahdistuksen kyyneleitä tai ilon ja riemun hetkiä nuo rosoiset kiviseinät pitävät sisällään. Ystävät ja perheenjäsenet menneiltä vuosilta ja vuosikymmeniltä lepäävät kirkkomaalla. Hekin olivat kerran täynnä elämää. Lyhyt, lyhyt on ihmiset aika. Turhilta tuntuvat työ, uurastus ja kipuilu. Vielä turhemmalta riidat, torat, vihanpidot ja ylpeät elkeet.
Julkaisen –jos Luoja suo –seitsemännen kirjani ensimmäisenä Adventtina. Kirja sisältää ennen julkaisemattomia kirjoituksia, blogeja ja hartauskirjoituksia viime vuosilta. Olen saanut paljon kannustusta kirjoittamisestani. Tietysti muutamat ahdistuvat kirjoituksistani. Olemme erilaisia niin kirjoittajina, kun lukijoina. Kirjoitettu sana on siitä ihmeellistä, että sitä saa lukea halutessaan, mutta saa olla myös lukematta. Laitan sinulle yhden kirjoituksen maistiaisiksi. Toivoisin, että jokainen tulevan kirjan lukija voisi kokea olevansa rakastettu. Jumalan rakkauden kohde. Lapsen lailla ollen ja vastaanottaen. Jokaisessa kristityssä saa näkyä jotakin Jeesuksesta. Niin sinussa, kuin minussa. Jatketaan matkaa kohti Luvattua maata.
Jotain kaunista
Olen usein valittamassa. Kuin se Vanhan Testamentin mahtava Job. Hänellä oli syytäkin. Minä taidan valitella ihan valittamisen ilosta. Kaikki on minulla hyvin. Työpaikka Karjalohjan hyvämaineisessa seurakunnassa, Länsi-Uudenmaan Säästöpankin omistama koti, lapsia seitsemän ja ihana, viriili vaimo, joka ei vieläkään viitsi lukea ajatuksiani. Tietysti minulla on vihamiehiä, kadehtijoita, eikä Saatanakaan ihan jouten ole. Mutta kaikki on hyvin. Ajelen kohti Lohjan kotia Helsingin kautta ja meillä on Jeesuksen kanssa lystiä autossa. Minä kiitän ja ylistän ja Jumala hymyilee. Näin se aina käy, kun ilo yllättää.
Joskus kyllä haluaisin sanoa lähimmäisilleni, jotka luulevat, että olen syntynyt hopealusikka suussa ja rakkautta taskut täynnä. Haluaisin sanoa: ”Te ette tiedä!” Jos sanoisin, niin sanoisin näin…
Masennus ei ole helppo kantaa. Lööppien julkkisten masennuskertomukset ovat hanurista. Tavallisten ihmisten kivut ovat todellisia. Kun elät kipujen ja pelkojen kanssa lähes joka päivä, niin se ei ole mistään romaanista tai elokuvasta. Se on tuskaa, jonka kanssa on elettävä, kunnes elämä on ohi. Sitä rataa minunkaltaisteni sunnuntailasten elämä kulkee. Näin puhuisin, mutta jotakin kaunista haluan sanoa. Ylösnousemuksen sunnuntaita odotellessa.
Elämä on lahja. Jumala löytää minut joka päivä uudelleen. Hän tarttuu käteeni ja sanoo: ”Mennään yhdessä. Minä kannan, rakastan ja huolehdin.” Vastaan Jeesukselle:” Herra, uskoni on niin heikko. En kasva kristittynä, en ihmisenä, enkä papinrenttuna.” Jeesus vastaa takaisin: ”En minäkään. Mennään silti!”
Näin on hyvä. Tänään rakastan Jumalaa ja jokaista lähimmäistäni. Minulla ei ole vihamiehiä. Tässä on mahdottoman hyvä. Huikaisevan kaunis elämä. Muistuta minua, kun pahat päivät tulevat.
Jeesus kanssasi, ystävä
Heikki Linnavirta, Karjalohjan kirkkoherra, rovasti
