Rakensin
monumentin itselleni. Näin mielessäni ajattelen, kun rehellisyys pääsee
yllättämään ja ajatukset ovat kirkkaat. Vuosia olin muiden mukana rakentamassa
kirkkoa pieneen kylään. Sitten jotkut nostivat minut suurimmaksi rakentajaksi.
Hetken taistelin ollakseni vaatimaton, mutta sitten annoin heikkoudelleni
periksi ja olin kirkonrakentaja.
Tänään
lasken siunauksia syrjäkylän projektille. Kirkko seisoo keskellä kylää.
Maamerkkinä se on komea ja näkyy kauas. Mitä suurempaa tai kestävämpää rakennus
sai aikaan? Saiko Jumala omansa? Kylä elää kuten ennenkin. Synti istuu
sitkeässä. Opetukset saarnastuolista ovat menneet harakoille.
Kymmenen
käskyä ovat aivan liikaa. Yhtään käskyä ei kukaan oppinut. Jumalaa ei
rakasteta. Pyhää ei kunnioiteta. Avioliitto on hylätty. Pahan puhuminen ja
tekeminen ovat osa ihmisten identiteettiä. Rakentaminen ei ollut Jumalan
huoneen kunnostusta. Ihmisten, erityisesti minun, ylpeys sai kasvaa ja kukoistaa.
Ja elämä eksyksissä jatkuu. Jeesus ei viihdy näissä kuvioissa.
Kirkossa
saarnataan täysillä vastoin Raamatun opetusta. Synti on turha sana. Jeesus on
pyhä mies muiden uskontojen perustajien joukossa. Musiikkinäytelmät ja
ihmispalvonta ovat keskeisin kirkon palvelumuoto: konsertteja, elämyksiä ja
turhuutta kadotuksen tien kulkijoille. Pappina en ole ylpeä tuloksista. Kuulen
Jeesuksen sanat: ”Sen minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te
olette tehneet minulle”.
Olen
tekopyhän kansankirkon pappi. ”Herra, vain sana, niin minä paranen. Opeta minua
päästämään irti ja luottamaan Sinuun. Jeesus, ole minulle syntiselle armollinen.
Ohjaa minut taas Elämän tielle. Jeesus, Sinä olet ainoa tie elämään ja
pelastukseen kadotuksesta. Aamen.”
Heikki
Linnavirta, pappi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti