torstai 6. huhtikuuta 2017

Kirkonrakentaja

Rakensin monumentin itselleni. Näin mielessäni ajattelen, kun rehellisyys pääsee yllättämään ja ajatukset ovat kirkkaat. Vuosia olin muiden mukana rakentamassa kirkkoa pieneen kylään. Sitten jotkut nostivat minut suurimmaksi rakentajaksi. Hetken taistelin ollakseni vaatimaton, mutta sitten annoin heikkoudelleni periksi ja olin kirkonrakentaja.

Tänään lasken siunauksia syrjäkylän projektille. Kirkko seisoo keskellä kylää. Maamerkkinä se on komea ja näkyy kauas. Mitä suurempaa tai kestävämpää rakennus sai aikaan? Saiko Jumala omansa? Kylä elää kuten ennenkin. Synti istuu sitkeässä. Opetukset saarnastuolista ovat menneet harakoille.

Kymmenen käskyä ovat aivan liikaa. Yhtään käskyä ei kukaan oppinut. Jumalaa ei rakasteta. Pyhää ei kunnioiteta. Avioliitto on hylätty. Pahan puhuminen ja tekeminen ovat osa ihmisten identiteettiä. Rakentaminen ei ollut Jumalan huoneen kunnostusta. Ihmisten, erityisesti minun, ylpeys sai kasvaa ja kukoistaa. Ja elämä eksyksissä jatkuu. Jeesus ei viihdy näissä kuvioissa.

Kirkossa saarnataan täysillä vastoin Raamatun opetusta. Synti on turha sana. Jeesus on pyhä mies muiden uskontojen perustajien joukossa. Musiikkinäytelmät ja ihmispalvonta ovat keskeisin kirkon palvelumuoto: konsertteja, elämyksiä ja turhuutta kadotuksen tien kulkijoille. Pappina en ole ylpeä tuloksista. Kuulen Jeesuksen sanat: ”Sen minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle”.

Olen tekopyhän kansankirkon pappi. ”Herra, vain sana, niin minä paranen. Opeta minua päästämään irti ja luottamaan Sinuun. Jeesus, ole minulle syntiselle armollinen. Ohjaa minut taas Elämän tielle. Jeesus, Sinä olet ainoa tie elämään ja pelastukseen kadotuksesta. Aamen.”


Heikki Linnavirta, pappi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti