torstai 6. huhtikuuta 2017

Kymmenen vuotta

Sain Karjalohjan seurakunnalta lahjaksi ylimääräiset vuosien varrella kirjoittamani kirjat. Vaikka ne tuottivat useamman kymmenen tuhatta euroa Kivikirkon kunnostukseen nettona, niin aika kasa ylimääräisiä kirjoja siirtyi meikäläisen hallintaan. Nyt olen jakanut niitä Mäntynummen seurakuntasalin eteisen kirjapöydältä lahjaksi rohkeille. Kirjoja on mennyt kiitettävästi.

Olen usein miettinyt lukikohan kukaan noita Jeesusfanitus juttujani, joissa oli myös aika läjä syntisen papin ahdistusta ja kannanottoa vähän kaikkeen. Huomaan olleeni melko rohkea kirjoittaja, vaikkei noita muutamia herrallisen ja piispallisen varoituksen arvoisia blogeja huomioisikaan. Uskalsin ennen sanoa asioita suoraan.

Huomaan kymmenen vuoden aikana yhteiskunnan ja kirkon muuttuneen aivan toiseksi. Valtarakenteiden vaalijat ovat muuttuneet tylyiksi ja tuomitseviksi. Jonkun sortin natseiksi. Kaikilta vaaditaan rangaistuksen uhalla tasapäisyyttä ja herrojen pokkurointia. Sääty-yhteiskunta palaa Suomeen. On helpompaa vaieta ja olla kuin leppeä lehmän läjä, kuin leimautua idioottiuskovaiseksi, rasistiksi tai kylähulluksi. 

Luulin joskus olevani rohkea pappi, joka uskaltaa kulkea vastavirtaan tarvittaessa. Olen muuttunut hyvin sukupuolineutraaliksi, poliittisesti korrektiksi ja sovinnaiseksi lampaaksi. Luulen ja uskottelen, että tämä on kasvua ja kehittymistä, rauhoittumista ja viisautta. Edelleen kuitenkin kuohahtaa silloin tällöin sydämessä ja mielessä: ”Tämähän on saatanallista huijausta koko yläluokkainen vallankäyttö kirkossa ja yhteiskunnassa”.

Islamistiterroristien tehdessä iskujaan Euroopassa on tapana sanoa: ”Pelolle ei saa antaa tilaa. Emme suostu pelkäämään”. Minä olen oppinut pelkäämään kaikkea. Väkivalta on pienimmistä peloista. Enemmän pelkään suomalaisia vallankäyttäjiä: Piispoja, valtiovallan pomoja, virkamiehiä, kulttuurivaikuttajia ja vihaisia vihreitä feministinaisia. Olen suomettunut melko täydellisesti. Itsesensuuri on toinen nimeni.

Jospa, jospa vielä jaksaisi Jeesuksen ystävän joutsenlaulun verran. Joku päivä. Nyt syön B-vitamiineja ja tummaa suklaata. Pelkään pikkuisen vähemmän, kuin hetki sitten.

Jeesus kanssasi, ystävä


Heikki Linnavirta, rovasti

Kirkonrakentaja

Rakensin monumentin itselleni. Näin mielessäni ajattelen, kun rehellisyys pääsee yllättämään ja ajatukset ovat kirkkaat. Vuosia olin muiden mukana rakentamassa kirkkoa pieneen kylään. Sitten jotkut nostivat minut suurimmaksi rakentajaksi. Hetken taistelin ollakseni vaatimaton, mutta sitten annoin heikkoudelleni periksi ja olin kirkonrakentaja.

Tänään lasken siunauksia syrjäkylän projektille. Kirkko seisoo keskellä kylää. Maamerkkinä se on komea ja näkyy kauas. Mitä suurempaa tai kestävämpää rakennus sai aikaan? Saiko Jumala omansa? Kylä elää kuten ennenkin. Synti istuu sitkeässä. Opetukset saarnastuolista ovat menneet harakoille.

Kymmenen käskyä ovat aivan liikaa. Yhtään käskyä ei kukaan oppinut. Jumalaa ei rakasteta. Pyhää ei kunnioiteta. Avioliitto on hylätty. Pahan puhuminen ja tekeminen ovat osa ihmisten identiteettiä. Rakentaminen ei ollut Jumalan huoneen kunnostusta. Ihmisten, erityisesti minun, ylpeys sai kasvaa ja kukoistaa. Ja elämä eksyksissä jatkuu. Jeesus ei viihdy näissä kuvioissa.

Kirkossa saarnataan täysillä vastoin Raamatun opetusta. Synti on turha sana. Jeesus on pyhä mies muiden uskontojen perustajien joukossa. Musiikkinäytelmät ja ihmispalvonta ovat keskeisin kirkon palvelumuoto: konsertteja, elämyksiä ja turhuutta kadotuksen tien kulkijoille. Pappina en ole ylpeä tuloksista. Kuulen Jeesuksen sanat: ”Sen minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle”.

Olen tekopyhän kansankirkon pappi. ”Herra, vain sana, niin minä paranen. Opeta minua päästämään irti ja luottamaan Sinuun. Jeesus, ole minulle syntiselle armollinen. Ohjaa minut taas Elämän tielle. Jeesus, Sinä olet ainoa tie elämään ja pelastukseen kadotuksesta. Aamen.”


Heikki Linnavirta, pappi