Olen ollut
viime aikoina erityisen nöyrä ja vaatimaton. En välttämättä Hengen voimasta,
vaan sisulla ja sapekkuudella. Niin olen nöyryyttä harjoittanut, että päätä
kiristää. Siis miten? Olen pyrkinyt pitämään turpani rullalla ja olemaan
provosoitumatta. Viikon vapaa on auttanut asiaa. En ole tavannut ihmisiä
eräästä työyhteisöstä, josta minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana, koska olen
sen verran nöyrä ja hiljainen.
Lukiossa minulla
oli kaveri nimeltä Reijo. Häntä ahdistivat koulun hölmöt säännöt. Välitunnin
alkaessa hän syöksyi ensimmäisenä ulos luokasta, juoksi koulualueen rajalle ja
karjui niin lujaa kuin sielu sieti. Se sieti paljon. Ylioppilaaksitulon jälkeen
Sotkamo-kaverini häipyi Helsinkiin. Hän oli jotenkin hurahtanut idän
uskontoihin. Mietin edelleen mihin niistä, koska vapauttava karjuminen ja humeloinen
meditaatio eivät ole harmoniassa.
Tuollainen
kahtaalle suuntautuminen on minulle tuttua. ”Olen vaiti ja huudan” sanoi se Jetusenko-runoilja
aikanaan. Sama täällä. Juuri, kun luulee oppineensa jotakin uutta huomaa, ettei
uutta ole syntynyt sitten vuoden 1918 kahinan. Vielä kuitenkin olen hiljaa ja
pihisen, kuin höyrykattila näyttäessään suoraa kulmaa (90 astetta). Mitä saisi
jos räjähtäisi? Uuden duunin? Mikä sitten tuo ahdistuksen ja kiukun kauniissa
maailmassa, jossa ihminen on kehittynyt lähes jumalolennoksi?
Olen
harvemmin neuvomassa insinöörejä, leipureita, lääkäreitä tai
paperikoneenhoitajia, miten heidän tulee hoitaa hommansa. Meikäläistä sen
sijaan on neuvomassa näissä papinhommissa vähän jokainen mummotautinen,
murrosikäinen, psyykkisesti rajoitteinen, ihan minkä ammatin harjoittaja
tahansa. Papin työ on näköjään sen verran hanurinsoittoa, jotta jokainen
hattivatti kokee olevansa asiantuntija konsultoidessaan meikäläistä, jos
muitakin kristittyjä miespappeja. Naispapeista en tiedä, koska olen vain mies.
Olen siis
nöyryystaajuudella. Herra antakoon minulle voimaa ja aavistuksen iloa, etten
ihan atomeiksi räjähtäisi, koska minulla on edelleen aavistus siitä, että olen
oikeassa uskossa yksin armosta, vaikken suvaitsevaisuuden viittaa saakaan
harteilleni feministeiltä, Raamatun Sanan hylänneiltä peukuttajilta,
vihervasemmistolaisilta hölmöläisenpeiton virkkaajilta enkä rauhaarakastavilta
muslimeilta. Nöyryys on intohimoni. Rauhaa odotan. Lohjan linja-autoasemalla.
Jeesus
kanssasi, ystävä
Heikki Linnavirta, pappi
�� siunausta painekattilatouhuun!
VastaaPoista