tiistai 25. marraskuuta 2014

Nöyryys minussa

Olen ollut viime aikoina erityisen nöyrä ja vaatimaton. En välttämättä Hengen voimasta, vaan sisulla ja sapekkuudella. Niin olen nöyryyttä harjoittanut, että päätä kiristää. Siis miten? Olen pyrkinyt pitämään turpani rullalla ja olemaan provosoitumatta. Viikon vapaa on auttanut asiaa. En ole tavannut ihmisiä eräästä työyhteisöstä, josta minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana, koska olen sen verran nöyrä ja hiljainen.

Lukiossa minulla oli kaveri nimeltä Reijo. Häntä ahdistivat koulun hölmöt säännöt. Välitunnin alkaessa hän syöksyi ensimmäisenä ulos luokasta, juoksi koulualueen rajalle ja karjui niin lujaa kuin sielu sieti. Se sieti paljon. Ylioppilaaksitulon jälkeen Sotkamo-kaverini häipyi Helsinkiin. Hän oli jotenkin hurahtanut idän uskontoihin. Mietin edelleen mihin niistä, koska vapauttava karjuminen ja humeloinen meditaatio eivät ole harmoniassa.

Tuollainen kahtaalle suuntautuminen on minulle tuttua. ”Olen vaiti ja huudan” sanoi se Jetusenko-runoilja aikanaan. Sama täällä. Juuri, kun luulee oppineensa jotakin uutta huomaa, ettei uutta ole syntynyt sitten vuoden 1918 kahinan. Vielä kuitenkin olen hiljaa ja pihisen, kuin höyrykattila näyttäessään suoraa kulmaa (90 astetta). Mitä saisi jos räjähtäisi? Uuden duunin? Mikä sitten tuo ahdistuksen ja kiukun kauniissa maailmassa, jossa ihminen on kehittynyt lähes jumalolennoksi?

Olen harvemmin neuvomassa insinöörejä, leipureita, lääkäreitä tai paperikoneenhoitajia, miten heidän tulee hoitaa hommansa. Meikäläistä sen sijaan on neuvomassa näissä papinhommissa vähän jokainen mummotautinen, murrosikäinen, psyykkisesti rajoitteinen, ihan minkä ammatin harjoittaja tahansa. Papin työ on näköjään sen verran hanurinsoittoa, jotta jokainen hattivatti kokee olevansa asiantuntija konsultoidessaan meikäläistä, jos muitakin kristittyjä miespappeja. Naispapeista en tiedä, koska olen vain mies.

Olen siis nöyryystaajuudella. Herra antakoon minulle voimaa ja aavistuksen iloa, etten ihan atomeiksi räjähtäisi, koska minulla on edelleen aavistus siitä, että olen oikeassa uskossa yksin armosta, vaikken suvaitsevaisuuden viittaa saakaan harteilleni feministeiltä, Raamatun Sanan hylänneiltä peukuttajilta, vihervasemmistolaisilta hölmöläisenpeiton virkkaajilta enkä rauhaarakastavilta muslimeilta. Nöyryys on intohimoni. Rauhaa odotan. Lohjan linja-autoasemalla.

Jeesus kanssasi, ystävä

Heikki Linnavirta, pappi

1 kommentti: