maanantai 3. helmikuuta 2014

Tervetullut körkköön - peiliin katsomisen paikka

Kirkoskäynti on romahtant Karjalohjalla. Viime vuonna messua kohti oli 52 osallistujaa. 2000-luvulla määrä oli 70-80/ messu. Uusi vuosi alkoi saranoita säästellen: 12 henkeä/ messu. Meillä on lämmin iso kirkko, hyvät digitaaliurut, kelpo äänentoisto puheelle, penkit kunnon puuta, messujen pituus n. tunti. Ihan niin kuin ennenkin, jopa paremmin.

Missä mättää? ”Olen hengessä mukana” -sanonta saattaa olla jonkun selitys. Karjalohjalaiset ovat messussa hengessä mukana. Sängyssä, baarissa, navetassa, metsässä, pellolla, shoppailemassa, mutta ah’ hengessä mukana. Tämä tarkoittaa, että emme mahdu oikeastaan kivikirkkoon, koska meitä on paikalla toistatuhatta henkeä messussa. Hengessä.

Jos olisin nuorempi ja rohkeampi voisin miettiä sitä, ovatko urut soitin, jota seurakunta diggaa? Ovatko virsikirjan virret parhaita hengellisiä lauluja? Entä liturgia? Ketä muuta, kuin teologia ja esteettisesti orientoitunutta naista meidän vuorolaulut ja kailotukset koskettaa? Se mikä on elävää uskoa ortodokseille on meille sellaista uiguurien kurkkulaulua ja jodlausta. Sinnepäin, mutta vähän falskia kamaa.

Saarna, puhe, päivän teksti. Olen hyvä puhuja ja saarnamies. Sanovat rohkaisijat, ystävät, se piskuinen lauma. Entä sanan vaikutus? Elämmekö parannuksen tekemisen ja toisten rakastamisen hengessä? Elämmekö sovussa vihamiesten tai –naisten kesken? Kutsummeko kavereita ja ystäviä messuun, kun siellä on niin hyvä puhuja? No emme. Jos meitä on kaksitoista kirkossa, jatkamme matkaa kahteentoista eri suuntaan.

Kun katson peiliin niin huomaan väsymystä ja turhautumista, luovuttamisen henkeä ja samalla uralla ajamista. Tämän takia haen jatkuvasti muualle, mutta varmuuden vuoksi sellaisiin tehtäviin, joihin en totta vie pääse. Piispan paikat on ultraliberaaleille, kirkkoherran paikat on liberaaleille, kappalaisen paikat jaetaan poliittisin perustein, kanttorin tehtäviin pitäisi olla eri koulutus, diakonin hommiin haluavan pitäisi rakastaa vähän enemmän lähimmäisiä, kaivaa en jaksa, enkä tulisi muutenkaan suntion palkalla toimeen.

Taidan haastaa Timo Soinin. Saako puolueen puheenjohtaja kuukausipalkkaa? En tiedä sitäkään. Konsultti! Kuka palkkaisi minut konsultiksi? Osaan kaikkea. Vähän. Osaan paljon. Juoda lattea. Siksi minulla on piikki Nina-Marian kahvilassa.

Ai niin. Kansankirkon perustehtävä on messujen pitäminen. Sunnuntain jumalanpalvelus on ainoa kaikille seurakuntalaisille, pakanoille ja uuspakanoille avoin kirkon tilaisuus. Sinne kutsutaan kaikki samanarvoisina Jumalan hoidettaviksi. Keskityn tänä vuonna entistä enemmin messujen pitämiseen, saarnaamiseen, esirukoushetkiin, virrenveisuuseen ja Ehtoollisyhteyteen. Joko yhdentoista muun kanssa tai sitten isomman joukon kera. Onko sinun paikkasi Karjalohjan kivikirkossa tyhjä? Sitä ei kukaan muu voi täyttää. Ei edes Rooman paavi, eikä Mitro Repo. Mistä toi jälkimmäinen tuli mieleen?

Nuorena siirtolaispappina Köpingissä kirjoitin ruotsalaislehden suomalaissivuille kutsun sunnuntain jumalanpalvelukseen. Satsasin kirjoitukseen paljon. Otsikko oli selkeä: ”Tervetullut kirkkoon!”  Ruotsalainen painotalon pakana teki kirjoitusvirheen. ”Tervetullut körkköön!”

Terkkuja. Mie en romaha. Jeesus kanssasi.


Heikki Linnavirta, Karjalohjan messupappi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti