perjantai 4. lokakuuta 2013

Johtaminen Suomen kirkossa



Olen 30 vuoden ajan ollut mukana kirkon erilaisissa johtamistehtävissä. Alkunäyn sain toimiessani siirtolaispappina Ruotsissa 80-luvulla. Siellä johtaminen ja siihen liittyvä hallinto oli seurakunnan perustyötä tukevaa. Koulutusta hankittiin kohdistetusti oman toiminnan vahvuuksien löytämiseen. Siirtolaispappi johti suomalaistyötä muutaman muun suomalaisen kanssa ja hallinnoi ruotsalaisen puolen kanssa.  Rovastikunnan kokoisen alueen suomalaisten palveleminen messuin, kirkollisin toimituksin ja muine pippaloineen toimi. Mentorointi oli oppimisen  ydintä, vaikkei silloin tuota sanaa käytetty. Sain hyvää opastusta hiippakuntapapilta, diakoniatyöntekijöiltä, luottamushenkilöiltä ja tietty piispalta ja tuomiorovastilta. Se oli Västeråsin hiippakuntaa se. Taitaa olla vieläkin. Johtaminen on hallinnassa Ruotsin kirkossa. Kristillisyys alkaa olla täyttä new-age touhua yhdistettynä ruotsalaiseen sosialidemokratiaan. Harhaanjohtaminen on kuitenkin mallikasta. Kuten Paholaisella.

Suomessa palasin aikanaan tähän paikallisseurakuntien rautalankahallintoon, jossa hengellinen toiminta näytti olevan välttämätön paha. Kokoukset, koulutukset ja kirkon työntekijöiden sosiaaliset tapaamiset olivat jo silloin Suomen kirkon tärkeintä toimintaa. Tässä on edelleen kehitytty viime vuosikymmeninä. Nyt viime vuosina vauhti on kiihtynyt hallitsemattomaksi. Kohta rysähtää tai lässähtää.

Kirkkohallitus työllistää hyvin henkilökuntansa, mutta heillä on myös oikeita hallinnollisia velvoitteita kansankirkon seurakuntien palvelemisessa, rakentamisessa ja eläkekysymyksissä. Siellä on talousosaamista ja juridista ammattitaitoa. Tiedottamisessakin ollaan menossa eteenpäin.

Kapitulit ovat siirtyneet täysin komiikkahallinnon puolelle. Hiippakuntavaltuusto oli viime hallintokuvioiden yksi tuotos. Vieläkään ei ole löydetty tuolle valtuustolle oikeita tehtäviä, mutta todennäköisesti työryhmiä on perustettu ja tehtäviä löytyy. Ne palvelevat aikanaan hyvin pursuilevaa hiippakuntahallintoa. Kahvia kuluu ja pullaa syödään. Tai vihanneksia ja hedelmiä. 

Samassa uudistuksessa kehiteltiin kahden korppikotkan johtamismalli. Kapitulia johtavat piispa ja dekaani yhdessä. Tämä varmistaa jatkuvan työnohjauksen tarpeen kapitulin pienessä henkilökunnassa. Näin kapituli työllistää. Kahden johtajan mallista minulla on kokemusta kahden, kohta kolmen piispanhovin, perusteella. Piispat ovat yleensä lupsakoita tai puhtoisia pappeja, joilla on uskonsiemen sydämessä. Edesmenneen kirkkoneuvos Aurasen sanojen mukaan ”puolessa vuodessa piispaksi valitulle nousee kusi päähän” (piispa Eero Huovisen kirjasta ”Pappi”). Ilman tätä kondenssikertymääkin piispat ovat helisemässä. Ja vallattomia oikeiden tehtävien suhteen.

Suurvisiirin (dekaanin) paikalla on yleensä liberaaliteologian pöllöimmät kummajaiset. Kapitulin dekaanina on toki turhauuttavaa olla, kun tietää, että yliopistojen tiedekunnissa on oikeita dekaaneja. Toisaalta suurvisiirin virassa ollaan uran huipulla, joten johtajuuden jakaminen piispan kanssa on paras tapa päteä. Tätä kaksipäistä johtamismallia monet kirkon papit ja vasemmistovihreät maallikot osaavat käyttää hyväkseen, koska klikkien muodostaminen ja manipulointi on helppoa. Ellei satu olemaan Jeesukseen uskova konservatiivipappi. Monet nousukkaat nuoremmat pelurit varmistavat leipänsä tulevina piispoina ja dekaaneina hyväpalkkaisessa hommassa, jossa työt saa keksiä ihan itse. Tai olla keksimättä.

Johtamista ja johtajuutta kirkossa ja kaikissa yhteisöissä sekä yrityksissä oppii Raamatusta. Alkaen eri kokoisista työryhmistä ja koonpanoista: Yksi johtaja, kolmen hengen johtoryhmä, kahdentoista jäsenen perusjoukko… Sanoin aikanaan yhdelle dekaanille, että minulla on johtamisen armolahja. Uuden Testamentin ekspertti kysyi: ”Mitä se on?” Kerroin.

Jos Suomen luterilaista kirkkoa johdettaisiin todellisuudessa, eikä power pointilla teoriassa, niin kaikki seurakunnat olisivat pieniä paikallisseurakuntia, kuten katolisessa kirkossa: joitakin satoja, korkeintaan muutama tuhat ihmistä yhden kirkon/jumalanpalvelustilan ympärillä. Heillä olisi oma pappi, diakoni, ehkä kanttorikin ja toimintaa johtava kirkkoneuvosto. Taloushallinnollisena yksikkönä voisi olla vaikka 100.000 jäsenen käsittävä alue. Jotain tällaista Kirkkohallitus kaavaileekin. Tämän taloushallintoyksikön johdossa voisi olla mielellään hallintojohtaja, jolla ei tarvitse olla teologin koulutusta. Ihan vain kristillinen usko ja hallinnollinen ammattitaito johtamistaitoa myöten riittäisi.

Tuomiokapitulit on korkea aika lakkauttaa ja siirtää kansankirkon johto Kirkkohallituksen alle. Taloudessa tulee miljoonien eurojen säästöt. Palkka- ja kiinteistökuluissa ja ennen muuta paikallisseurakuntien vapautumisena sadoista turhista, aikaa vievistä, tehtävistä, joita kapitulin väki hätäpäissään tai pitkästyneisyyttään keksii. Entä piispat ja dekaanit? Seurakuntatyötä oppimaan. Seurakuntiin. Diakoniatyö ja kirkolliset toimitukset tarvitsevat lisäresursseja. Mentoroinnin  saavat kokeneilta seurakuntapapeilta.

Mua kypsyttää satasella tää kirkon tila ja oma voimattomuus. Ihmiset voivat huonosti kylissä ja kaupungeissa. Meno on ”syödään ja juodaan, huomenna kuollaan.”  Kirkko johtaa kansaa joka suuntaan ja sanoo: ”Kaikki on hyvin, kunhan ette eroa kirkosta ja maksatte meidän palkkamme. Ja hallintokulut!” Ei näkyä, ei johtoa, ei uskoa Jeesukseen. Kirkko alkaa olla kuollut. Mistä löydämme uuden alun? Jeesus, auta, pelasta!

Heikki Linnavirta, Karjalohjan pappi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti