keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Voi aikuisia ja vahvoja



Taivaassa on paikka abortoiduille lapsille. Siellä he saavat rakkautta ja huolenpitoa. Jumalan sylissä on turvallinen paikka kasvamiselle. Taivaassa mennään eteenpäin ja aikuistutaan. Kun lapset ovat isompia, täynnä rakkautta ja Jumalan läheisyyttä, niin he kohtaavat joskus äitejä, joilla on katumuksen ja rakkauden kyyneleet silmissään. He kaipaavat Taivaassakin jotain enemmän. Lastensa anteeksiantoa. Tämä on mahdollista ja näin myös tapahtuu.

Kaikki aikuiset eivät pääse Taivaaseen. Monet äidit, aborttilääkärit, hoitajat ja tämän maailman eettisen ajattelun mannekiinit katuvat tekojaan, kuolemaa aiheuttaneita sanojaan ja päätöksiään, vaan kaikki on lopullisesti myöhäistä. He näkevät pahat tekonsa viattomille lapsille ja joutuvat tunnustamaan: Olen ansainnut kohtaloni. Nyt on ikuisesti myöhäistä.

Suomi sotii vapaudestaan jatkosodassa. Isä on rintamalla. Äiti kotona usean pienen lapsen kanssa. Tieto uudesta raskaudesta tulee yllättäen. Lääkäri sanoo vastaanotolla: ”Sinulla on jo monta lasta. On syytä tehdä abortti, ottaa lapsi pois.” Näin myös tapahtuu. 

Sama äiti juttelee kanssani viisikymmentä vuotta myöhemmin. Hänellä on huono omatunto. Se on vaivannut häntä päivittäin. Joskus ankarammin, joskus lievemmin, mutta joka päivä muisto menetetystä lapsesta on painanut mieltä. Vanhus tunnustaa Jumalalle pahan tekonsa sodan ajoilta. Hän saa synninpäästön ja on vihdoin vapaa. Joitakin vuosia myöhemmin äiti ja lapsi tapaavat Taivaassa. Anteeksianto ja ilo on täydellistä.

Rakas ystävä. Taas kerran puhutaan aikuisten oikeudesta abortteihin sosiaalisin perustein. Taas puhutaan hoitohenkilökunnan pakosta osallistua hengen riistoon, pienen lapsen tappamiseen, yhteiskunnan luvalla. Tämä aikuisten ja vahvojen ihmisten julmuus saa kerran loppunsa. Jumala on pienien ja heikkojen puolella. Voi aikuisia ja vahvoja. He ovat kadotuksen portilla. Vain Jumalan armo ja uskon syntymisen ihme voi heidät pelastaa.

Jeesus kanssasi, ystävä
Heikki Linnavirta, Karjalohjan pappi, rovasti

torstai 7. helmikuuta 2013

Mitä porukkaa? Minne matka?



Tässä maailmanajassa Jumala ei ole erityisen trendikäs. Jossakin sivulla, taustalla, sekakuoron takarivissä on  Jumalalle sijaa. Kunhan malttaa laulaa tarpeeksi hiljaa. Kansankirkkomme tienaa melko mukavasti jumalareseptillään. Kirkko on kaikkien kaveri, sosiaalinen kunnan assistentti, luonnonsuojeluohjelman mallioppilas, hyvä käytöstä ja estetiikkaa kannattava kulttuuri- ja hyväntekeväisyyslafka. Tämän laitoksen harhautuneet kannattajat ovat matkalla kadotukseen. Jeesuksen sanat ”En tunne teitä” kuuluvat jostain kaukaa. Kuoleman rajalla ne kuuluvat selvästi. Jumala kieltää tuntevansa sovinnaiset jumalihmiset. 

Missä minä sitten seilaan? Usein vaarallisilla vesillä. Uskoontuloni aikoihin olin hyvin vakavissani ja iloissani siitä, että Jeesus on numero yksi elämässäni. Ensin Jumalan läsnäolo ja ystävyys, sitten kaikki muu hyvä, kaunis ja ihana: vaimo, naiset yleensä, lapset, papintyö. Nyt näitä siunauksia on tullut vuosikymmenten aikana  aivan riittävästi ja liikaakin. Jotenkin kadotan ensirakkauteni pelottavan  usein. Huomaan ajankäytöstäni ja surrauksissani hälyttäviä piirteitä. Tätä sanotaan hengelliseksi haureudeksi, uskottomuudeksi, synniksi.

Ajattelen toisarvoisia enemmän, kuin Jumalaa. Esimerkiksi terveyteni ja sen ajoittainen reistailu on isompi huoli, kuin suhteeni Jumalaan. Työssäni olen aivan liian kiinni. En julistuksessa ja ilon jakamisessa, vaan raameissa. Miten organisaatio toimii? Mikä on asemani? Olenko asetettu kirkonkiroukseen sammattilaisten  ja tuomikapitulin herraköörin toimesta? Onko minulla esimiehiä enää ollenkaan? Mihin minun alaiseni (kaikki kolme) hävisivät? Minne törkykasan alle on hautautunut  ensirakkauteni Jeesukseen? Missä on ilo, jota koin saadessani pelastuksen? Missä ilo, kun Jumala antoi tuhlaajapojalle uudet kuteet ja kultasormuksen sormeen ja järjesti kunnon bileet ilman valomerkkiä ja aikarajaa? 

Jotenkin vaan olen väsy ja koen olevani yksin. Mietin: Jospa olen väärässä ja pannumyssyväki oikeassa? Jospa onkin tarkoitus alistua ameebojen tasolle? Minulle sopisi ajoittain  hyvin kirkon luonnonsuojeluhanke, suopeus homoliittoihin ja moniavioisuuteen, Raamatun vaihtaminen kirjaan ”Matkaan femarinaiset”. Nämä asiat ”sopisisisisivat” minulle aika mutkattomasti. Ellen kuulisi kauempaa Jeesuksen huolestunutta ääntä ”En oikein tunne sinua, Heka”. 

Keskellä pahinta ja viininhuuruisinta nuoruuttani sydämeeni kirjoitettiin sanat: ” Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan” (Matteus 6:33). Jeesus puhui Sanansa kautta. Tänään kuulen, kuin ihmeen kaupalla Jumalan kuiskauksen. Kuulen sittenkin: ”Etsi ensin Jeesuksen seuraa. Kun löydät sen varmasti (Jumala lupaa tämän), niin anna taas Jeesukselle ensimmäinen sija elämässäsi. Katso Jeesukseen! Pysy tässä asemassa ja valmistu siunauksiin. Niitä tulee satamalla. 

Anna sataa, Jeesus. Tässä olen. Ilman armoasi ja ääntäsi olen kadotettu. Herra, minulla on ystäviä, sukua, seurakuntalaisia, kirkon porukkaa, jotka ovat myös kuuroutumassa. Sinä olet jäämässä syrjään  heidän elämässään. Kajauta täysillä! Avaa kuurojen korvat. Avaathan minunkin. Kaikki on armoa. 

Jeesus kanssasi, ystävä
Heikki Linnavirta, Karjalohjan pappi