torstai 6. huhtikuuta 2017

Kymmenen vuotta

Sain Karjalohjan seurakunnalta lahjaksi ylimääräiset vuosien varrella kirjoittamani kirjat. Vaikka ne tuottivat useamman kymmenen tuhatta euroa Kivikirkon kunnostukseen nettona, niin aika kasa ylimääräisiä kirjoja siirtyi meikäläisen hallintaan. Nyt olen jakanut niitä Mäntynummen seurakuntasalin eteisen kirjapöydältä lahjaksi rohkeille. Kirjoja on mennyt kiitettävästi.

Olen usein miettinyt lukikohan kukaan noita Jeesusfanitus juttujani, joissa oli myös aika läjä syntisen papin ahdistusta ja kannanottoa vähän kaikkeen. Huomaan olleeni melko rohkea kirjoittaja, vaikkei noita muutamia herrallisen ja piispallisen varoituksen arvoisia blogeja huomioisikaan. Uskalsin ennen sanoa asioita suoraan.

Huomaan kymmenen vuoden aikana yhteiskunnan ja kirkon muuttuneen aivan toiseksi. Valtarakenteiden vaalijat ovat muuttuneet tylyiksi ja tuomitseviksi. Jonkun sortin natseiksi. Kaikilta vaaditaan rangaistuksen uhalla tasapäisyyttä ja herrojen pokkurointia. Sääty-yhteiskunta palaa Suomeen. On helpompaa vaieta ja olla kuin leppeä lehmän läjä, kuin leimautua idioottiuskovaiseksi, rasistiksi tai kylähulluksi. 

Luulin joskus olevani rohkea pappi, joka uskaltaa kulkea vastavirtaan tarvittaessa. Olen muuttunut hyvin sukupuolineutraaliksi, poliittisesti korrektiksi ja sovinnaiseksi lampaaksi. Luulen ja uskottelen, että tämä on kasvua ja kehittymistä, rauhoittumista ja viisautta. Edelleen kuitenkin kuohahtaa silloin tällöin sydämessä ja mielessä: ”Tämähän on saatanallista huijausta koko yläluokkainen vallankäyttö kirkossa ja yhteiskunnassa”.

Islamistiterroristien tehdessä iskujaan Euroopassa on tapana sanoa: ”Pelolle ei saa antaa tilaa. Emme suostu pelkäämään”. Minä olen oppinut pelkäämään kaikkea. Väkivalta on pienimmistä peloista. Enemmän pelkään suomalaisia vallankäyttäjiä: Piispoja, valtiovallan pomoja, virkamiehiä, kulttuurivaikuttajia ja vihaisia vihreitä feministinaisia. Olen suomettunut melko täydellisesti. Itsesensuuri on toinen nimeni.

Jospa, jospa vielä jaksaisi Jeesuksen ystävän joutsenlaulun verran. Joku päivä. Nyt syön B-vitamiineja ja tummaa suklaata. Pelkään pikkuisen vähemmän, kuin hetki sitten.

Jeesus kanssasi, ystävä


Heikki Linnavirta, rovasti

Kirkonrakentaja

Rakensin monumentin itselleni. Näin mielessäni ajattelen, kun rehellisyys pääsee yllättämään ja ajatukset ovat kirkkaat. Vuosia olin muiden mukana rakentamassa kirkkoa pieneen kylään. Sitten jotkut nostivat minut suurimmaksi rakentajaksi. Hetken taistelin ollakseni vaatimaton, mutta sitten annoin heikkoudelleni periksi ja olin kirkonrakentaja.

Tänään lasken siunauksia syrjäkylän projektille. Kirkko seisoo keskellä kylää. Maamerkkinä se on komea ja näkyy kauas. Mitä suurempaa tai kestävämpää rakennus sai aikaan? Saiko Jumala omansa? Kylä elää kuten ennenkin. Synti istuu sitkeässä. Opetukset saarnastuolista ovat menneet harakoille.

Kymmenen käskyä ovat aivan liikaa. Yhtään käskyä ei kukaan oppinut. Jumalaa ei rakasteta. Pyhää ei kunnioiteta. Avioliitto on hylätty. Pahan puhuminen ja tekeminen ovat osa ihmisten identiteettiä. Rakentaminen ei ollut Jumalan huoneen kunnostusta. Ihmisten, erityisesti minun, ylpeys sai kasvaa ja kukoistaa. Ja elämä eksyksissä jatkuu. Jeesus ei viihdy näissä kuvioissa.

Kirkossa saarnataan täysillä vastoin Raamatun opetusta. Synti on turha sana. Jeesus on pyhä mies muiden uskontojen perustajien joukossa. Musiikkinäytelmät ja ihmispalvonta ovat keskeisin kirkon palvelumuoto: konsertteja, elämyksiä ja turhuutta kadotuksen tien kulkijoille. Pappina en ole ylpeä tuloksista. Kuulen Jeesuksen sanat: ”Sen minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle”.

Olen tekopyhän kansankirkon pappi. ”Herra, vain sana, niin minä paranen. Opeta minua päästämään irti ja luottamaan Sinuun. Jeesus, ole minulle syntiselle armollinen. Ohjaa minut taas Elämän tielle. Jeesus, Sinä olet ainoa tie elämään ja pelastukseen kadotuksesta. Aamen.”


Heikki Linnavirta, pappi

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Taivas ja helvetti

Leipätyössäni olen entistä enemmän metsässä. En enää ymmärrä luterilaista kirkkoa, enkä sen sataäänisyyttä. Kansankirkolla ei ole vuosiin ollut yhteistä näkyä. Ellei seksuaalisuus ja sen outoudet ole kirkon ykkösaihe. Piispoja ei kannata arvostella, koska he alkavat olla alle arvostelun. Keskenään ärhenteleviä kukkoja, kanaa myöten. Miten olla uskovainen pappi kirkossa ja kylillä? Sitä kyselen aina vain. Joskus tuntuu, kuin eläisin johdatuksessa ja Jumalan suunnitelmassa mukana. Yhä useammin kyselen arkana: ”Mitä hyötyä on koko hommassa?”

Olen masentunut ja kauhuissani siitä, kun ihmiset elävät sokeina ja kuuroina vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Jumala on heille satua, vaikka he kuuluvatkin kirkkoon. Kirkolliset toimitukset ja muutamat jumalanpalvelukset ovat ok, mutta sitten ihan yhdellä vedolla hurskaan hetken jälkeen on aikaa ravintolaillalle ja haureuden harjoittamiselle. Uskonpuute on vaarallisin kansantauti.

Ilman uskoa elämä vie kadotukseen. Ilman uskoa elämä on turhaa ja pelottavaa, vaikka sitä eläisi sata vuotiaaksi. Ahdistun, koska niin monet ovat menossa tyytyväisinä helvettiin. En osaa tai oikeastaan en uskalla varoittaa tai kehottaa kanssaihmisiä tarpeeksi selväsi elämän turmelemisesta. En osaa vakuuttaa Jumalan tuomasta ilosta ja rauhasta, enkä kadotuksen kauheudesta.

Politiikka, urheilu, ystävät, perhe ja vapaa-ajan viettäminen ovat osa meidän elämää ja hyvä näin. Kuitenkin kaikki on onnetonta ja kauheaa, jos tie Taivaaseen ei ole hanskassa. ”Jumalan viimeinen sana on Jeesus”. Vain yksi nimi, yksi tie, yksi risti, millä meidät on lunastettu. Tässä on elämä, mikä on löydettävä, jos aikoo olla onnellinen ja täysissä voimissa 200 vuoden kuluttua ja ikuisesti. Meidät on luotu, tehty, ikuisuutta ja Taivasta varten. Ei missään tapauksessa vain tätä elämää tai helvettiä varten.

Rakas ystävä. Usko Jeesukseen, ota Hänet tänään vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanasi. Valitse elämä. Riittää kun sanat: ”Jeesus, auta minua, pelasta minut!” Mitä sitten tehdä tämän rukouksen, parkaisun, jälkeen? Kulje tästä hetkestä eteenpäin Jeesuksen seurassa, niin opit kaiken tarvittavan. Jeesus puhuu sinulle Raamatun kautta. Lue ja kuuntele Jumalan ääntä. Jeesus pitää sinut tiellä. Löydät myös muita kristittyjä. Joka kylästä ja kaupungista. Tervetuloa armosta pelastetun vähemmistön joukkoon. Jeesus on kanssasi ja se riittää.

Siunausta ja voimia, ystävä

Heikki Linnavirta, rovasti

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Päästä irti Karjalohjasta

”Päästä irti Karjalohjasta” on yhden, Suomen luterilaisen kirkon, piispan kehotus meikäläiselle vuosia sitten. En jaksa muistella, missä yhteydessä tuo lause tarttui mieleeni. Mietin usein:
  •        Ketä kerran kuussa pitämäni messut Karjalohjalla häiritsevät?
  •        Miksi ne haittaavat jotain täysin ulkopuolista piispaa?
  •       Miksi raahaudun edelleen, vaikka ahdistaa, Karjalohjalle?

Olen uskovainen pappi. Pyrin saarnaamaan Raamatulle kuuliaisesti. En revi, enkä kääri rullalle pyhän kirjan lehtiä eksegeetti-anarkistien, enkä kulttuurisieppojen tapaan. Lapsenuskoni ja olemassaoloni häiritsee – näin tulkitsen – Iisebelin hengen mukaisesti eläviä laitoskirkon rouvia, sekä arempia miehiä, jotka ovat jääneet tossun alle.

Karjalohja on osa Lohjan seurakuntaa, työyhteisöäni. Kristityn papin velvollisuuteni, on pitää Jumalan sanaa esillä - edes hiillosliekillä - Karjalohjan ihmisille. Muuten rakas kotiseutuni nukahtaa Ruususen ikiuneen, uudelleen rakennettu Kivikirkko muuttuu naakkojen asunnoksi. Kristillisen kirkon piispa kehottaa: ”Päästä irti Karjalohjasta”.

Jeesus kanssasi, ystävä

Heikki Linnavirta, rovasti, Lohjan pappi, Karjalohjan hyvämaineisen seurakunnan kirkkoherra 1988 – 2012 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Homoeroottiset piispat Turusta ja Stadista

Tom of Finland on arvokkain tämän hetken tavaramerkki Suomessa. Elokuva, näytelmä, lehtikirjoituksia, näyttelyitä, Finlaysonin lakanoita ja nyt mannekiineja, jotka antavat kasvot ja vähän enemmänkin homojen puolesta.

En hyväksy homouden harjoittamista, koska olen kuuliainen Jumalan Sanalle. En tulisi vihkimään tai siunaamaan homoliittoja, vaikka kirkko käskisi. Tuollainen käskyttävä kirkko olisi jo antikristillinen lafka.

Minulla on ainakin yksi ystäväpariskunta, joka elää rekisteröidyssä parisuhteessa: Ihania ihmisiä molemmat. Minulla on useampia tuttuja ja puolituttuja homoja jo vuosien takaa. Silloin ei vielä ollut aggressiivista sateenkaariliikettä, eikä vihapuheisia homouden puolustajia.

Tuntemani ja tietämäni seksuaalisen vähemmistön edustajat ovat tavallisia ihmisiä. He pukeutuvat, kuten muutkin, arvostavat ja rakastavat – näin ymmärrän – sitä omaa rakastaan. Elävät elämää, jossa on seksin lisäksi paljon muuta ihmeellistä, rikasta ja kaunista. Arjen iloja ja suruja.

Kahdelta piispalta on homma karannut lapasesta. He eivät puolusta, rohkaise tai tue tavallisia homoja. He ovat syttyneet erotiikalle, pornolle ja haureellisuudelle. He yhdistävät homoseksuaalisuuteen Tom of Finland tyylisen elämän ja irtosuhteet, itsetyydyttävän seksuaalisen vapauden, alaikäisten oikeuden harrastaa seksiä heti kun joku on hollilla. Piisparessukat tuhoavat arvoja yhteiskunnasta, kuin viinaporvarit ja siveät huorat Lapissa Laestadiuksen aikoihin. Myös niiden, tavallisten ihmisten, jotka ovat – valitettavasti – valinneet homoseksuaalisen elämäntavan. 
Ihmettelen luterilaista kirkkoani, joka sallii piispoille ja muutamille hyväkkäille ihan mitä vain. 

Ylikorostunut seksuaalisuus on muotia valtaeliitin parissa. Miellyttääkseen Lutherin kirkko vaikenee ja keskittyy harrastamaan juhlavuosispektaakkeleja. Muutama hassu konservatiivipappi koettaa pistää kampoihin, koska kirkon jäsenistä enemmistö haluaisi edelleen ja aina vain kuulua kirkkoon, missä on joku agenda, toimintaohje ja… hyvä uutinen Jeesuksesta. 

Jumala, varjele sydämeni katkeroitumasta. Kanna, kun olen valmis luovuttamaan.  Auta Herra näkemään suunnitelmasi. Vakuuta minut, että sinulla on suunnitelma. Onhan, Jeesus? 

Jeesus kanssasi, ystävä
Heikki Linnavirta, rovasti

lauantai 28. tammikuuta 2017

Naispapit, toivossa väkevät

Vuonna 1982 porukkaa vihittiin papeiksi Helsingin tuomiokirkossa.  Meidät – kahdeksan maitopartaa - puettiin messun kuluessa koreiksi, kuin riikinkukot konsanaan. Oli kasukka- lännenpukua kaikilla väreillä, avustajia säheltämässä ja vanha piispa siinä keskellä, kuin keisari Vespasianus. Sauva kädessä ja tötterö päässä. Hieno juhla meille kahdeksalle. Julkinen kutsu Suomen kansankirkon papeiksi.

Neljä maisterisnaista asetettiin samassa tilaisuudessa lehtorin virkaan, tai minne lie. Miesten kukkoilun aikana he istuivat saarnastuolin takana lähes näkymättömissä. Neljä varpusta joutui katsomaan riikinkukkojen soidinmenoja. Tuli paha olo meikäläiselle.

Tutustuin naispappeihin 1982 Ruotsissa. Meillä oli Köpingin seurakunnassa useampi pappi: neljä viisi miestä ja yksi rouheen mukava nainen. Kaikki koimme olevamme vain pappeja. Erilaisia, eritavalla Raamattua painottavia, mutta jokaisella meistä oli näky Kristuksen kirkosta. Olimme seurakunnan palvelijoita: miehiä ja naisia. Lähiseurakunnissa näitä naispappeja oli pilvin valoisin, joihin oli ilo tutustua.

Suomeen naispapit tulivat myöhemmin (1988 alkaen). Taistelu oli toisille rankkaa. Maallinen yhteiskunta auttoi naispappien kotoutumista kirkkoon ja virkaan. Piispat olivat, kuten aina: myötätuuleen purjehtijoita. Mukana surffailivat ja opettelivat peukuttamaan. Paitsi ei se Oulun piispa. Muutama virkaiältään vanhempi naispappi on edelleen haavoilla. Kohtaan silloin tällöin näitä onnettomia sotaratsuja, jotka taistelevat vuosikymmenestä toiseen vanhasta muistista. Donna Quijotet. Heillä sekoittuvat suloisesti pappeus, tasa-arvokysymykset, feminismi, sateenkaariaate, katolinen liturgia ja ultraviherrys. 

Iloitsen jokaisesta kohtuullisessa sovussa ja rakkaudessa elävästä papista, miehestä ja naisesta, vaikken heidän raamattunäkemystä aina jaakaan. Erityisesti iloitsen uudesta pappispolvesta, jonka keskeltä kasvaa kirkon uudistajia ja uskonpuhdistajia, kristittyjä, joilla on näky Jeesuksen kirkosta. Sanan kirkosta. Miehistä ja naisista. Papeista.

Jeesus kanssasi, ystävä

Heikki Linnavirta, rovasti

tiistai 3. tammikuuta 2017

Hyvämaineisen ystäville Siunausta ja iloa vuodelle 2017

Rakkaat ystävät

Uusi vuosi tuo selkiintyneempiä toimintakuvioita yhdistykselle. Olimme toivoneet yhteistoimintaa alueseurakunnan kanssa kirkonmäellä, mutta emme ole ihan kelvollisia. Oikeastaan hyvä näin. Toimimme tulevana vuonna siis muualla Karjalohjalla. Wanha Emäntä kahvilassa kokoonnumme kerran kuussa laulujen, kahvin ja hartauden merkeissä. Muutaman kerran tullemme pitämään jumalanpalveluksen/kirkkohetken kenties Seurojentalolla tai Tupalassa. Etsimme myös muita mahdollisia tiloja. Ehdottaa saa. Miten olisi yhdistyksen järjestämä torikirkko? Tai kirkkohetki Pyhän Ristin hautausmaan alueella? Johannes kappeli on ymmärtääkseni myös käytettävissä.

Hyvämaineisen Yhdistyksen tuki on ollut huomattavaa Karjalohjan alueen rippikoululaisille. Olemme stipendiöineet isosia/assistentteja, jakaneet hyvää hengellistä kirjallisuutta. Jotain spesiaalia koetamme järjestää kuluvanakin vuonna. Kenties tutustumisreissu Turun Lidliin ja tuomiokirkkoon? Olisi hyvä viedä terveisiä myös Turun Palvelutalo Wileniin (Ukkokoti). Yli kahdenkymmenen vuoden ajan olemme käyneet tervehtimässä vanhuksia ja vieneet heille Karjalohjan terveiset.

Suuri henkilökohtainen tuki yhdistykseltä on meikäläiselle siinä, kun messut, jotka saan kerran kuussa pitää Kivikirkossa, ovat olleet ihan suosittuja.  Kiitos yhdistyksen kustantaman ilmoittelun. Koen karjalohjalaisten tappiona sen, kun kirkonmäen jumalanpalveluksia ei enää pidetä kaikkina pyhinä/sunnuntaina. Loppiainen passataan. Tapanin messukin jäi pitämättä. Tämän takia yhdistyksellä on ilo järjestää muutama jumalanpalvelus jossain Karjalohjan alueella.

Käyn edelleen pyydettäessä Eulaaliassa ja Tupala/Kotolassa. Kunhan muulta papintyöltäni Lohjalla ehdin. Kirkollisiin toimituksiin olen pyrkinyt myös mahdollisuuksien mukaan tulemaan, kun karjalohjalaiset ovat pyytäneet. Aina tämä ei järjesty, mutta joskus kuitenkin.

Ystävät. Muistakaa yhdistystämme rukouksin ja taloudellisesti. Liittykää jäseneksi ja maksakaa jäsenmaksunne. Kertokaa ajatuksia, miten voimme vaalia kirkollista perinnettä karjalohjalaiseen tapaan myös tulevaisuudessa. Meillä on kunniakas historia, vaan tuleva saa olla vieläkin parempi. Kristillisessä työssä emme kilpaile, vaan todistamme uskosta Jeesukseen. Paikallisesti, maakunnallisesti, globaalisti ja rakkaudella.

Karjalohjan hyvämaineisen seurakunnan ystävät ry

Heikki Linnavirta, yhdistyksen puheenjohtaja, rovasti, 
Lohjan diakoniapappi, Karjalohjan hyvämaineisen 
seurakunnan kirkkoherra 1988 - 2012